Kotitontun retki lumottuun metsään

Joulukiireiden hieman hellitettyä Kotitonttu päätti käydä lumotussa metsässä, joka on aika kummallinen paikka. Joskus se on siellä missä pitääkin, joskus taas jossain ihan yllättävässä paikassa vaikka kotipuutarhassa. Tälle kertaa se oli oikealla paikallaan suuren tammen (ainakin 200-vuotiaan) lähellä, siellä missä joki tekee pitkän mutkan.

Lumottuun metsään ei ole helppo päästä. Pitää tietää oikeat taikasanat. Nehän Kotitonttu toki tietää mutta oikeat sanat eivät yksin riitä. Ne pitää osata laulaa Ukko Nooan tahdissa.

Kotitonttu lähestyi tammea, kiersi sen ja huomattuaan pienen merkin maassa, joka kertoi lumotun metsän olevan juuri tässä, alkoi laulaa ukko Nooaa taikasanoilla. Jos joku olisi nähnyt tontun juuri tuolla hetkellä, hän olisi varmasti pitänyt häntä vähän höpsähtäneenä. Ja vähän hullulta se tontusta itsestäänkin tuntui.

Kotitontulla oli hyvä syy mennä lumottuun metsään. Siellä asui nimittäin – ei nyt läpikotaisin ilkeä – mutta aika ilkikurinen noita Nokinenä. Juuri hänet tonttu halusi tavata. Nokinenä oli nimittäin pilannut Perniön lasten edellisen Joulun.

Joulupukki oli iltasella kiitänyt porojen vetämänä kohti kylää, joka oli viimeisenä lahjalistalla. Silloin oli noita Nokinenä pyyhkäissyt luudallaan ihan Petteri Punakuonon nenän – sen punaisen – edestä ja säikäyttänyt Petterin pahanpäiväisesti. Säikähtänyt Petteri oli tehnyt äkkijarrutuksen ja kaikki lahjat pukin reestä olivat lentäneet taivaan tuuliin ja pukki joutunut polvensa loukattuaan Jorvin sairaalaan Espoossa. Niinpä odottivat Perniön lapset Joulupukkia ihan turhaan. Lahjoja ei sinä Jouluna jaettu.

Kun Ukko Nooa taikasoilla oli laulettu, avautui tammen juuristoon aukko, josta tonttu pääsi pujahtamaan outoa huokailevaa ääntä pitävään metsään. Tontusta tuntui, että hänen jokaista askeltaan tarkkailtiin. Niin itse asiassa tarkkailtiinkin ja tieto vieraasta kulkijasta kantautui nopeasti myös noita Nokinenälle. Ja yht’äkkiä tontun selän takaa kajahti: Kuka kulkee metsässäni lupaa kysymättä?

Kotitonttu käännähti salamana ja näki edessään tumman hahmon, noita Nokinenän. Kotitonttu ei pieniä säikähtänyt ja sanoi, ettei ole ennenkään kulkemisilleen lupaa tarvinnut. Tonttu ei ollut tuntevinaan Nokinenää ja sanoi, että kun kysyjä oli siihen sopivasti sattunut, niin voisiko tämä neuvoa tien noita Nokinenän luo.

Noitaa harmitti kovasti, kun tonttu ei ollut häntä säikähtänyt ja vielä enemmän, kun ei tuntenut, olihan hän mielestään aikamoinen kuuluisuus. Niinpä noita Nokinenä esittäytyi: MINÄ olen noita Nokinenä, Taikojen Taituri, Kepposten Kuningatar, ovelin, taitavin ja keljuin kaikista noidista.

Hienoa, että löysin teidän suuruutenne näin nopeasti, tonttu huudahti yllättynyttä näytellen. Itse Joulupukki lähetti teille mukanani lahjan, jo näin ennen Joulua. Noita Nokinenä ei ollut uskoa korviaan. HÄNELLE lahja Joulupukilta. Hänhän oli viimeksi aiheuttanut Pukille pahan onnettomuuden ja vielä ihan tahallaan! Ei voi olla totta.

Epäuskoisena noita Nokinenä katseli, kun tonttu taikoi pussistaan vankan pöydän, jolle kattoi kokonaisen Jouluaterian kynttilöineen kaikkineen. Kun noita Nokinenä sitten nautittuaan herkullisen aterian yhdessä Kotitontun kanssa mutusteli Joulumuorin tekemää herkullista sydämenmuotoista Joulupiparia, hän tirahti kyyneliin ja vakuutti ettei koskaan koskaan enää pilaisi lasten Jouluiloa. Joulupukki voisi täst’edes kulkea huoleti reellään lasten luokse. Hän pitäisi huolen, ettei kukaan koskaan häiritsisi Joulupukkia hänen tärkeässä työssään.