Ullakon salaisuus

Akseli ja Noora nousivat varovasti askel askeleelta ylös portaita kohti raollaan olevaa vintin ovea. Talo oli jo parhaat päivänsä nähnyt ja vaikka lapset yrittävät liikkua mahdollisimman ääneti, portaiden halkeilleet laudat narahtelivat yllättäen jalkojen alla. Ääni tuntui heistä yön hiljaisuudessa niin kovalta, että sen täytyi kuulua myös alakerran makuukamariin, jossa Maaret – heidän isoäitinsä – nukkui äänekkäästi kuorsaten.

Molemmat jähmettyivät niille sijoilleen kuulostelemaan. Alakerran kuorsaus jatkui häiriintymättä ja lapset uskalsivat taas jatkaa varovaisesti eteenpäin. Vintin raollaan oleva ovi kutsui heitä käymään peremmälle mutta pieni ääni takaraivossa varoitti jatkamasta pidemmälle.

Yläkerta oli houkuttanut lapsia jo monena kesänä heidän viettäessään lomaa isoäidin luona. Se oli aina ollut tiukasti lukittuna ja Maaret oli vielä erikseen kieltänyt heitä sinne menemästä. Hän sanoi, että vintille olisi vuosien varrella kertynyt kaikenlaista roinaa ja vanhoja tarpeettomiksi käyneitä tarvekaluja, joita ei ollut raaskittu heittää pois. Siellä olisi vaarana jäädä kaatuvan tavararöykkiön alle tai satuttaa itsensä johonkin terävään. Se ei olisi mikään leikkipaikka, isoäiti vakuutteli. Enää yhtään houkuttelevammin ei vinttiä olisi voinut heille esitellä.

Tänä kesänä tilaisuus päästä ullakolle vihdoin koitti. Isoäiti oli ollut vintillä, kun pihaan oli kaartanut naapurin punainen Audi. Iiris rouva oli päättänyt pistäytyä vierailulla kutsumatta ja yllättäen kuten täällä päin on tapana. Maaretille oli tullut kiire kiehauttaa kahvit ja kaivaa tarjottavaa pöytään. Siinä hässäkässä ullakon ovi jäi lukitsematta ja hieman raolleen. Eikä Maaret Iiriksen pitkäksi venähtäneen vierailun päätyttyä enää ollut tullut tarkistaneeksi sitä.

Iltapalan jälkeen isoäiti kävi nopeasti pesulla ja vetäytyi kamariin hetkeksi lueskelemaan ennen nukkumaan menoaan. Aleksi ja Noora odottivat omassa huoneessaan kuin tulisilla hiilillä menisikö hän vielä yläkertaan sulkemaan raollaan olevan oven. Kun isoäidin tasaista kuorsausta oli kuulunut neljännestunnin verran, he uskaltautuivat portaikkoon.

Ylhäällä Aleksi raottaa varovaisesti ullakolle vievää ovea. Odottamiensa tavararöykkiöiden ja sekamelskan sijaan hän näkee kauniisti sisustetun huoneen, jonka perällä on jonkinlainen alttari. Alttaripöydällä palaa kaksi kynttilää, jotka valaisevat vintin jättäen nurkat ja seinustan hämäriksi. Lapset kääntyilevät huoneessa koettaen nähdä keitä muita siellä on, sillä ympäriltä kuuluu ikään kuin vaimeaa puheensorinaa. Mutta mitään ei näy.

Alttaripöydän yllä seinällä roikkuu laakea matalahko rumpu, jonka kalvo on koristeltu erilaisilla symboleilla, kuin Pohjoisen vanhat noitarummut. Rumpukalvon alareunassa on yksinkertaisia riistaeläinten kuvia. Noora tunnistaa nopeasti ainakin karhun, suden ja ahman. Ylhäällä oikealla laiduntaa porotokka ja vasemmalla on saamelaiskylä kotineen ja nili-aittoineen. Kylän keskellä loimuaa rakovalkea ja sen loisteessa penkeillä istuu ihmisiä nauttimassa lämmöstä. Etummainen penkeistä on tyhjä ja rakovalkean vieressä pienellä pöydällä makaa yksinäinen rumpu.

Alttaripöydällä on pallopäinen rumpupalikka. Aleksi tarttuu siihen kuin noiduttuna ja hiljaisuuden rikkoutumisesta välittämättä kumauttaa rumpua voimakkaasti. Ääni täyttää koko ullakon. Se kaikkuu seinästä seinään yhä uudelleeen ja uudelleen. Huone tärähtää, alkaa vaappua ja pyöriä heidän ympärillään. Ensin hiljaa, sitten yhä vinhemmin, näkyvyys samenee ja ilman täyttää tuulen pauhu. Aleksi ja Noora sulkevat silmänsä.

Pauhun lakattua ja huojunnan loputtua he varovaisesti avaavat ne ja pälyilevät uteliaina ympärilleen. Noora huomaa istuvansa puisella penkillä. Ympärillä on joukko kirjaviin asuihin pukeutuneita ihmisiä. Aleksilla on rumpupalikka kädessään ja rumpu toisessa. Rakotuli lämmittää suloisesti pimenevässä illassa revontulten loistaessa taivaalla.

Rummussa seinällä ei ole enää tyhjää penkkiä ja rumpalikin on jo aloittanut esityksensä.